Balettitanssija vaihtaa kärkitossut jalkaansa parkkipaikalla voidakseen tanssia asfaltilla ja sirkustaiteilija esiintyy tamppaustelineellä yhden jos toisenkin kerrostalon pihalla. Ei voi sanoa muuta kuin, että taidelahja on lahja taiteelle.
Taidelaitoksilla ja -instituutioilla on oma tärkeä roolinsa yhteiskunnassa, mutta ei puhuta nyt siitä. Puhutaan poikkeuksellisen tilanteen synnyttämästä ennakkoluulottomasta ratkaisusta, rohkeasta avauksesta, joka näytti mallia siitä, että taide tosiaan kuuluu kaikkialle ja uusia toimintatapoja löytyy, kun on uskallusta, ideaa ja vapaata koodia.
Helsingin juhlaviikonlopun Helsinki Fest -etkot järjestettiin ensimmäistä kertaa taidelahja-konseptilla ja minulla oli ilo olla mukana. Pistin tämän kirjoituksen nyt blogissani kategoriaan Kirja kerrallaan, vaikka vain osa taidelahjoina lukemistani runoista löytyy painettuna. Yhden uusimmista, edelleen muokattavissa olevista runoistani löydät tämän kirjoituksen lopusta.
Mutta siis – yhdeksäntoista taiteilijaa kiersi ympäri Helsinkiä jakamassa taidelahjoja, jotka yllättivät, ihastuttivat ja liikuttivat niin lahjan saajaa, tilaajaa kuin antajaakin. Kohtasin 16 taidelahjan saajaa ja heidän läheisiään. Luin runoja, jotka olin muokannut vanhoista teksteistäni erikseen kutakin kuulijaa varten. Oli muuten aikamoinen kontrasti edelliselle viikonlopulle, jolloin luin runojani asennemuijameiningillä Sieravuoren lavarunofestareilla. Siellä oli suuri lava ja iso runoyleisö. Taidelahjoja lukiessani katsoin ihmisiä silmiin ja osoitin sanani juuri heille.
Luin rakkausrunoja naisille ja miehille, joita lahjan tilaaja oli kuvannut rakkaaksi, maailman hyväsydämisemmäksi kumppaniksi, aarteeksi tai turvakallioksi. Kirjoitin myös uuden runon henkilölle, jonka puoliso oli kertonut tämän olevan muistisairas. Eräässä paikassa toinen taidelahjan saajista nappasi puolison kainaloonsa ja sanoi Ihanaa, kun runous tuodaan ihan luokse. Se tekee niin hyvää!
Yksi taidelahjan tilaajista oli nuori äiti, joka kantoi lasta kummallakin käsivarrellaan. Hän huomasi minun etsivän osoitetta ja kysyi hauskasti kesähattu kallellaan: Ootko sä se taidelahja? Hänen isoäidilleen sain lukea runon Mummintahtinen läheisyys.
Useassa kohteessa luin runon, jonka olin alun perin kirjoittanut kiitokseksi niille naisille, jotka olivat auttaneet minua silloin, kun kävin rintasyöpähoidoissa. Taidelahjapäivänä kerroin kuulijoille jotain myös siitä, miten runo oli alun perin syntynyt: pyysin tuttuja naisia kertomaan, mitä heille tulee mieleen sanasta ystävyys. Kun sain sanoja vastauksena lähettämääni tekstiviestiin, sisällytin ne runooni ja teetätin runosta laulun, jonka nimeksi tuli Naisentahtinen ystävyys.
Muutama taidelahja sai muotonsa siten, että muokkasin edellä mainitun runon kullekin kuulijalle sopivaksi äidin-, perheen-, tai sisarustentahtiseksi läheisyydeksi. Sain nähdä helliä katseita, liikutuksen kyyneleitä ja jopa ihan räkäitkua, kun lahjan saaja katsoi läheistään ja kiitti häntä: Voi että mitä olet taas keksinyt…
Turvavälit säilytettiin siinäkin tilanteessa, jossa lahjan saaja sanoi minulle: Halataanko, ei halata, ei saa halata. Voi kun saisi halata. Jätin pariskunnan kaulailemaan ja lähdin seuraavaan kohteeseen. Osoite löytyi kätevästi taiteilijasivulta, joka oli tehty tätä tapahtumaketjua varten kehitetyn ohjelman avulla. Vaikka aikataulu oli tiukka (uusi paikka tasatunnein) se oli juuri sopivan väljä niin, että jokaisessa paikassa oli aikaa sekä varsinaiselle lahjalle että pienelle juttelulle. Monet ottivat puheeksi, kuinka tärkeää esiintyvä taide ja vireä kaupunkikulttuuri heille on. Taiteen hyvää tekevistä vaikutuksista olisin mielelläni jäänyt juttelemaan pidemmäksikin aikaa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta, vaikka kuljin autolla. Osa porukasta mm. runoilija Harri Hertell kulki julkisilla ja muutamat myös fillarilla. Heillä mahtoi pitää kiirettä.
Nuorin taidelahjan saajista oli kaksivuotias. Luin loruja parissa paikassa. Loru valittiin kirjoistani noppaa heittämällä ja minäkin pääsin konttaamaan sekä terassilla että rivitalon pihalla. Myöhemmin iltapäivällä kävi niin, että eräs lahjan tilaaja tunnisti minut jo puhelimessa, vaikka esittäydyin sanomalla vain Elina taidelahjoista hei. Varmistelen aikataulua… Lahjan sisällön oli viimeiseen asti pysyttävä salaisuutena niin tilaajalle kuin saajallekin, mutta tässä tapauksessa taisi heti paljastua, että runosta on kysymys.
Aurinko paistoi, ihmiset olivat iloisia kesäkelistä ja oli minulla muutenkin tuuria matkassa. Kun valitsin luettavaa, minua mietitytti eniten mitä ihmettä luen nelikymppiselle miehelle. Päädyin meriaiheiseen runoon, jota olin kesän aikana kirjoitellut ja jonka loppusäkeet keksin vasta luettuani lempitoimittajani haastattelun Kodin Kuvalehdestä. Silkkaa hyvää tuuria oli se, että lahjan saaja kertoi kaikkien paikalla olleiden harrastavan purjehdusta.
Luin samaisen merirunon myös kohteessa, jossa tiesin olevan vastassa klassista musiikkia rakastavan miehen. Valmistautuessani tein samalla tavalla kuin vuosia aiemmin Naisentahtinen ystävyys -runon kohdalla. Lähetin viestin tutuille naisille ja pyysin apua. Kysyin, miten kääntäisit seuraavan Anna-Stina Nykäseltä lainaamani ajatuksen klassisen musiikin kielelle: Elämä on kuin TV-sarja. Seuraavassa jaksossa voi tapahtua ihan mitä vaan.
Ja tämmöinen siitä tuli:
Meri
Teoksessa, josta nyt kerron, on sileä kansi
Sen prologissa on lupaus kauniista kielestä,
keleistä, vaahtopäisistä ajatuksista,
jäidenlähdön kumusta, hellistä hellepäivistä
Hehkuva ja hyinen, kuulas ja kolkko,
suojaisa, synkkä, lupaava ja loittoneva
käyvät taitavasti laadittua dialogia
kohti odotettua, yllättävää käännekohtaa
Ilmaisuvoimainen kerronta
rytmittää teosta niin koukuttavasti,
että tarinaa on ahmittava läpi yöttömän yön
pidempään kuin satakieli laulaa
Draaman kaaressa on luottamus, pettymyskin
historia ja nykypäivä kulkevat rinnakkain
toistavat itseään ja eheytyvät
Rivien väleissä tuntuu leppeä tuuli, uusi toivo
Kaikkien rakastamassa bestsellerissä
on alati muuttuva muoto
Sitä voi lukea, lueskella ja kuunnella,
siitä on tehty oopperoita, teatteriesityksiä ja leffoja.
Mutta ainoastaan aitoa voi lehteillä
sormenpäillä, varpailla, koko keholla
Soljuvilla säikeillä sidotun teoksen säkeisiin
voi sukeltaa kaikkine ajatuksineen
Se kannattelee talvenkin yli
tarjoaa ulkoilun ja retkeilyn riemua
yli menemisen mahdollisuuksia,
auki pidettyjä avantoja, sileiksi nuoltuja kallioita
Jokaisella lukukerralla löytyy uusia kerroksia,
ohuenohuita, kristallisia lauttoja ja uutta, sulaa vettä
Suvantovaiheita, ilmeikkäitä lauseita
tuoksuja, jotka tuntuvat suolana kielen kärjessä
Eikä lukijan tarvitse muuta kuin pysähtyä
kertomuksen lyyrisessä ilmiasussa,
kekseliäässä rakenteessa, kultaisessa leikkauksessa,
kliimaksissa
Sillä romaanin kaikkitietävä kertoja on meri
Meri on myös minäkertoja, päähenkilö
takauma ja teos itse, meri on avoin kirja,
kokonainen kirjasto täynnä elämää
Entä elämänmeri?
Se on kuin TV-sarja,
jonka seuraavassa jaksossa
voi tapahtua ihan mitä vaan
Tai ehkä elämänmeri on konsertto,
jonka tempomerkinnät on muutettu,
pistetty vääriin paikkoihin
Tai sinfonia, jonka jokaisessa osassa
sekä myrskyt että suvannot vaihtelevat
ja kaiken voi ottaa vastaan kiitollisuudella.
Elina Pulli-Pulina Elli
Minä olen kiitollinen, että tulin lähteneeksi mukaan taas tähänkin juttuun sen kummemmin empimättä. Ja hämmentynyt olen siitä, että minäkin sain ihan konkreettisia lahjoja: kukkakimppuja, hilloja ja jopa suuren kurpitsan.
Ihanaa loppukesää kaikille!
Toivottaa Pulina Elli
Lue myös muita juttujani www.elinapulli.fi tai seuraa Pulina Elli –facesivua
Viimeisimmät kommentit