Tämä postaukseni kertoo dekkareista, mutta en malta olla sanomatta muutamaa sanaa Satu Vasantolan romaanista En palaa takaisin koskaan, luulen. Se oli lukupiirikirjamme jo viime vuonna. Moni meistä valitsi äänikirjan siksi, että kirjastojen varauslistat olivat tuolloin kovin pitkiä. Teos on niin monisyinen, että tunnistin siinä jotain samaa kuin useissa esikoisteoksissa: teemoja on niin paljon, että aineksia olisi useampaankin romaaniin. Vasantola kuitenkin kuljettaa tarinaa taitavasti. Lukupiirissämme kirja synnytti ihastusta ja hyvin monipuolista keskustelua niin maahanmuutosta kuin sukutarinoistakin.

Aina kun on mahdollista, lukupiirimme kokoontuu paikassa, jonka jollain lailla pystyy liittämään kirjan tarinaan. Vasantolan luomista henkilöistä keskustelimme Cafe Espassa, koska päähenkilö Susanna käväisee siellä tultuaan Helsinkiin.

Minä katoan -dekkaria lukiessani tuli mieleeni, että olisipa jännä järjestää lukupiiri Mari Pyyn kuvaamissa maisemissa, Aleksandriassa. Egyptiläinen kaupunkikuhina ja suomalainen vahva nainen ovat mainio yhdistelmä. Äitinsä menettänyt naissotilas on nimittäin paljon kiinnostavampi kuin joku loppuun kaluttu alkoholisoitunut äijäpoliisi. Siksipä onkin hyvä tietää, että kustantamon mukaan kyse on uuden sarjan alusta.

Liina Putkosen Jäätynyt tyttö on niin hyvä, että jäin muutamana aamuna autoon istumaan ja kuuntelemaan, vaikka olisi pitänyt rientää jo töihin. Kuinka ollakaan tämäkin kirja käsittelee monikulttuurisuutta, perheiden salaisuuksia ja naisen roolia sekä yhteiskunnassa että perheessä. Äitinä, naisena ja tyttärenä voin sanoa, että samaistuttavia kohtia löytyi kosolti. Silti ajattelen, että tämäkin dekkari kiinnostaa varmasti myös miehiä. Odotan ilman muuta jatkoa.

Pimeä jää. Suosittelin Tuire Malmstedtin kirjaa ystävälleni saatesanoilla: ”En ekaks meinannu ruveta, kun alkuasetelma on niin kamala.” Mutta nyt olemme yhtä mieltä: erittäin hyvä. Teoksessa on koukuttava rakenne perustella nykypäivän tilanteet 1800 -luvulle sijoittuvien tapahtumien kautta. Puhuimme ystäväni kanssa parista monitulkintaisesta kohdasta ja totesimme, että on pelkästään hyvä asia, jos joku jää vähän kaivelemaan ja toivoo sen tarkentuvan seuraavassa kirjassa.

Helena Väisäsen kirja Kuoleman tuoksu sijoittuu minulle tuttuihin maisemiin Lappeenrantaan ja kiinnosti siitäkin syytä, että se liittyy hajuyliherkkyyteen. Halusin kuulla, miten hajuaistikuvio esitellään ja onko se tässä kirjassa uskottavampi kuin Nuuskija -nimisessä TV-sarjassa. Ja onhan se. Lääketeollisuuteenkin liittyvä juonikuvio on mielenkiintoinen ja esimerkiksi eräs rottakohtaus suorastaan puistattava niin kuin asiaan kuuluu. Tämän kirjan kohdalla on sanottava, että itselleni kirjakirjan lukeminen olisi ehkä sopinut paremmin. Kuulijan henkilökohtaisilla mieltymyksillä ja äänikirjan lukijan tyylillä on nimittäin todella iso merkitys.

Lukijan ääni on osoittautunut muutamassa muussakin tapauksessa melkeinpä kohtalokkaaksi asiaksi. Jokin aika sitten luin ja osittain kuuntelin Arttu Tuomisen neliosaisen Rautakorpi-sarjan päättävän Leipurin. Olen kerännyt koko sarjan – niin hyvä tarinaniskijä Tuominen on ja odotan jo Verivelka -teokseen käsiksi pääsemistä.

Mutta, kun eilen rupesin kuunelemaan Vera Valan kirjaa Pimeyden paratiisi. Minun piti ihan keskittyä, että kuka tässä nyt puhuu. Miksi tämä kuulostaa niin tutulta? Noh! Heti, kun tajusin, että kyseessä on sama lukija kuin Leipurissa, rauhoituin kuuntelemaan. Kävi hieman samalla tavalla kuin TV -sarjojen kanssa. Tutut näyttelijät pitää osata sijoittaa siihen rooliinsa, jota he juuri sillä hetkellä esittävät, eikä kannata muistella vanhoja.

Paitsi, että Kaarina Griffithsin kirjan Punainen piru ja musta enkeli kohdalla kävi juuri toisin päin. Olen aikaa sitten kuunnellut Elena Ferranten Napoli -sarjan Erja Manton lukemana. Mantolla on niin vangitseva ääni, että omat kirjailijahaaveeni ovat kilpistyneet ajatukseen siitä, että saisinpa joskus kirjoitettua jotain, jonka Manto voisi lukea ääneen.

Dekkareissa tykkään jännityksestä, hyvästä juonesta ja myös ihmissuhdehässäkästä. Silti en ilman tuttavani suositusta olisi ehkä osannut valita kuunneltavakseni Griffithsin vanhainkotiin sijoittuvaa, leppoisaa dekkaria. Sitten kävi niin, että Erja Manton ääni vei minut aluksi Napoliin ja sai minut uskomaan, että Linan ja Elenan tarina jatkuu jossain päin Suomea. Lopulta äänikirja sai minut ihastumaan suomalaiskirjailijan luomiin vanhainkotihahmoihin ja mahdottoman luontevaan dialogiin.

Maailmassa on niin lukemattomia ihania kirjoja, että onneksi kirjat voi nykyään kuunnella autossa istuessa tai kotihommia tehdessä. Suosittelen, kokeile sinäkin ensimmäinen kuukausi ilmaiseksi: storytel.com/fi/fi/luekutenhaluat

Minä aion Pimeyden paratiisin jälkeen tutustua kahden Markuksen – Ahosen ja Falkin teoksiin. Jaana Lehtiön ja Hanne Dahlin kirjat ovat vuorossa kesälomalla.

Terveisin ja mukavaa kevättä toivotellen Pulina Elli, jota voi seurata Facebookissa. Nimen voi myös pyöräyttää ympäri ja etsiytyä suoraan elinapulli.fi -kotisivuille.