Rakas päiväkirja. Tekee mieli kertoa ja laittaa muistiin, ettei tämä tunne unohdu. Että muistaisin sitten, kun tulee taas seuraava pettymys.
Enhän minä mikään runotyttö ollut. Pikemminkin hölösuu, joka ehti joka paikkaan. Mutta kyllä minäkin teinikalenterin sivuille kirjoittelin sekä maailmantuskaa että rakkauden kaipuuta.
Ja niin vain kävi, että loruista ja kaskuista tuli osa päivittäistä työtäni lastentarhanopettajana. Kun siihen vielä liittyi rakkaus liikkumiseen, ei oikeastaan voinut tapahtua muuta kuin se, mitä tapahtui. Ryhdyin kirjoittamaan loruja, joissa runosäkeet itsessään ohjaavat liikettä ja leikkiä: Maanantaina mahat maahan, tiistaina tehdään tasahyppyjä… on oma lempparini.
En ole ylpeä jokaisesta kirjoittamastani runosta, en edes kaikista niistä, jotka on julkaistu. Silti olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen. Sinnikkyys on tuottanut tulosta. Olen kehittynyt kirjoittajana ja samalla olen onnistunut toteuttamaan yhden idean, vaikka oma osaaminen loppui kesken.
Tai siis hermot minulta meni ja siksi toteutus on hieman toisenlainen kuin, mitä olin alun perin ajatellut. Kolme vuotta sitten sain ajatuksen, että loruistani pitäisi nyt ja justiinsa tehdä videoita Youtubeen.
Pääsin kuvaamaan äitiä, joka leikki Kukkuluuruu -kirjan loruja vauvansa kanssa. Kuvaus sujui ihanasti, lapset kikattivat ja oli hyvä fiilis. Mutta kotona meinasin paiskata tabletin seinään, sillä videon editoiminen oli niin hidasta. Ei siitä mitään tullut.
Viime kesänä ajatus loruvideoista ei jättänyt minua rauhaan. Varsinkaan, kun sain messengerin kautta aivan ihanan viestin:
Parin pettymyksen ja muutaman mutkan kautta se sitten onnistui. Kaksplus -lehti toteutti loruviikon, jonka lopulla Sylisampo -kirjani on arvontapalkintona. Loruviikko, Vauvapulla, Miljoonat mielessä, Aarre, Pusipruu ja Hyppyloru ovat nyt nähtävillä. Käy katsomassa videot täältä.
Dear diary. Kyllä minä niitä liikuntalorujakin vielä kirjoitan, mutta nyt olen hurahtanut itselleni ihan uuteen asiaan, lavarunouteen. Nautin saadessani esittää omia runojani lavalla. En tiedä miksi. Jotenkin vaan tuntuu hienolta tuollainen hetken taide.
Monet lavarunot ovat hyvin koskettavia, vakavia ja yhteiskunnallisesti kantaaottavia. Viehätys piilee juuri siinä, että saa sanoa ja sinua kuunnellaan arvostavasti. Jos joku on eri mieltä tai pitää esitystäsi löperönä, hän pitää mölyt mahassaan ja MC, master of ceremony pitää huolen siitä, että tunnelma pysyy hyvänä ja turvallisena.
Omat esitykseni ovat sellaisia, että jos saan jonkun naurahtamaan, olen tyytyväinen. Kun vielä joku tulee esityksen jälkeen kertomaan, että tykkäsi kovasti, olen aivan onnessani. Samaan aikaan olen hämilläni. Sen verran epävarma minä kai aina olen.
Meikäläisen lavarunosettejä voisi kuvailla sanoilla lyyrinen stand up, tai jotain sellaista – hankalasti määriteltävää. Varsinkin silloin, kun nousen lavalle alter egoni Orvokki Kontion hahmossa (kuvassa). Hänellä nimittäin riittää ikääntyvän naisen kehoon liittyvää kerrottavaa niin, että ihan hikeä pukkaa.
Innostuin runoista aikoinaan siksi, että mummoni lorutteli jatkuvasti. Opin monet pätkät ulkoa ja palaan niihin aina uudelleen. Ehkä siksi liikutuin kyyneliin, kun sain tuon viestin tuntemattomalta ihmiseltä.
Hiirelle ei vielä ole runoa, mutta olen luvannut sen tehdä. Samoin olen luvannut lukea Sylisampo -loruja vauvaperheille espoolaisissa kirjastossa. Katso ajankohdat täältä.
Itselleni olen luvannut, että keskityn hyvään. Rohkaisen itseäni ja muita olemaan onnellinen jokaisesta pienestäkin onnistumisesta, sillä tunteet tarttuvat.
Hyvää joulua ja runollista uutta vuotta!
Käy osallistumassa Kakspulssan kilpailuun.
Viimeisimmät kommentit