Tunnustan. Ajattelin aluksi, että Loistava ystäväni on vain hyvin markkinoitu tusinaromaani. En ottanut lukulistalleni, vaikka sitä kovasti hypetettiin. Sitten lukupiirikaverini kehui sitä niin, että oli pakko kokeilla. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta en innostunut. Onneksi päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden ja avasin sen Storytelin äänikirjana.
Elena Ferranten Napoli-sarja on ollut ajatuksissani useiden viikkojen ajan. Olen kuunnellut Erja Manton äänellä kerrottua tarinaa vaikuttuneena, järkyttyneenä ja ihastellen – liittäen tarinan osia omiin muistoihini, sanoihin, paikkoihin ja tunnelmiin. Hetkiin, jotka ovat muuttaneet elämääni. Äänikirjoina teokset kestävät yhteensä 65 tuntia. Siinä ehtii eläytymään.
Jos joku muu kirjailija olisi käyttänyt kerronnassaan niin pitkiä luetteloita klassikkoteoksista, filosofeista, maailmantapahtumista, poliittisista suuntauksista, feminismin vaiheista tai tietotekniikan kehitysaskeleista, olisin ärsyyntynyt. Ferrantelle annan sen anteeksi, sillä hänen tapansa kirjoittaa dialogia ja kertoa Italian, maailman ja naisen elämän vuosikymmenistä on suorastaan vangitseva.
Kirjasarjan alussa hämmästelin murteen ja yleiskielen välisen eron korostamista, mutta tarinan edetessä ymmärsin senkin. Kieli on meidän kotimme. Kuunnellessani Elena Grekon ajatuksia muistin, kuinka pikkutyttönä haltioiduin My Fair Ladyn tarinasta – siitä, kuinka paljon puhe meistä paljastaa tai kuinka tietynlaisella puhetavalla voidaan joko huijata ihmisiä tai käyttää valtaa.
Olen kotoisin duunariperheestä, jossa käytettiin karkeaa kieltä, heitettiin kaksimielisiä vitsejä ja puhuttiin sukulaisista pahaa. Mutta napolilaiseen Elena Ferranten kuvaamaan kortteliin verrattuna se ei olut mitään. Naiset vain sättivät toisiaan takanapäin, eivät tapelleet rappukäytävässä verissä päin niin kuin Linan ja Elenan kotikulmilla. Väkivallan pelko oli läsnä minunkin lapsuudessani, mutta vaimoja ja lapsia hakattiin kodin seinien sisällä, eikä yhtään ystävistäni heitetty ikkunasta pihalle kuten Linalle kävi.
Nykyään käytän keskiluokkaisen ihmisen keskinkertaista kieltä tai asiallista virkanaispuhetta. Mutta edelleen saatan möläyttää duunipalaverissa jotain, joka saa osan työkavereistani hätkähtämään. Ehkä siksi samaistuin tarinan päähenkilöön monella tapaa. Myös minä olen nainen, joka on koulutuksen ja kirjoittamisen avulla onnistunut muuttamaan elämän paremmaksi kuin mitä lähtökohtieni perusteella olisi voinut ajatella. Ja silti olen aina se Elina/Elena, jolle sanottiin, että yliopistoon on turha edes yrittää.
Oman lukukokemukseni mukaan Elena Ferranten Napoli-sarja on kertomus naisen asemasta, sen muuttumisesta ja ikävä kyllä myös muuttumattomuudesta. Ja ennen kaikkea se on tarina ystävyydestä. Siitä, kuinka raadollista tämä elämä on ja kuinka tärkeää on muistaa, että yksikään ihminen ei ole läpeensä hyvä tai pelkästään paha. Sekään ystäväni, joka tilaisuuden tullen laukoo ilkeyksiä aivan kuin olisi vain odottanut sopivaa hetkeä.
Elämä ylipäätään ei ole vain joko hyvää tai huonoa. Kun saa elää useamman vuosikymmenen, joutuu näkemään sekä omassa elämässään että yhteiskunnallisissa muutoksissa useita eri vaiheita. Ferranten kuvaamassa maailmassa ihminen on olemassa lopulta vain uskoakseen, toivoakseen ja rakastaakseen. Antaakseen anteeksi ja aloittaakseen alusta.
Ja kirjoittaakseen. Napoli-sarja on myös kertomus kirjailijaksi kasvamisesta. Siitä, kuinka vaikeaa ja juuri siksi tärkeää on, nykykielellä sanottuna, luottaa omaan juttuunsa. Elena Grekolta tai ehkä sittenkin Elena Ferrantelta meni vuosikymmeniä ennen kuin hän tunnisti, kuka oli hänen todellinen mentorinsa ja mistä se kaikki tarve kertoa tarinoita lopulta kumpuaa.
Toivottavasti sarjalle tulee jatkoa, sillä kaipaan jo Erja Manton koukuttavaa ääntä ja korttelin tapahtumia esimerkiksi Linan näkökulmasta kerrottuina. Jatkoa odotellessa nautin saadessani katsoa sarjan filmatisointia HBO-kanavalta. Hankin tunnarit ihan vain Linan, Elenan ja Napolin mafian vuoksi. Ehdotan, että sinä teet samoin: ensin Storytelin äänikirja sitten TV-sarja. Kuuntele ja nauti päässäsi sinkoilevista ajatuksista ja sen miettimisestä, miltä Linasta oikeasti tuntuu, kun asioiden ja esineiden ääriviivat katoavat.
Lue myös Hesarista Jukka Petäjän kirjoitus, joka paljastaa hänenkin hurahtaneen. Ja tietävän jotain Ferranten salanimestä. Elena Ferrante Loistava ystäväni, WSOY.
Viimeisimmät kommentit