Pitääkö kirjalle antaa toinen mahdollisuus, jos se ei yhtenä hetkenä nappaa mukaansa? Ainakin Elena Ferranten ja Markus Ahosen kirjojen kanssa se kannatti. Loistavasta ystävästä kirjoitin jo aiemmin, mutta nyt tahdon sanoa muutaman sanan Sydämenmurskajaisista.
Tunnustan ajatelleeni kirjaa lukiessani jotain tämän tapaista: Mahtavaa, että mies osaa kirjoittaa näin tunnistettavasti syvällisiä mietteitä ihmiselämästä. Kirja ei ole ihan jännittävimmästä päästä, mutta tarina joka alkaa nuoren pojan rippileirikokemuksista on kiehtova ja hienosti rakennettu. Aion lukea muutkin Isaksson-sarjan kirjat. Minulla on nimittäin tapana lukea kirjailijan koko tuotanto, jos löydän mieleiseni. Lehtolaisen kohdalla putki meinasi jossain kohtaa katketa, mutta onneksi ei.
Ja onneksi olen hankkinut itselleni Storytelin sopparin. Muutoin tarinat jäisivät paljon vähemmälle. Anne Prokojeff kirjoitti dekkarin, jota kuunnellessani ajattelin usein, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tämä kirja. Rintasyöpää, anabolisia steroideja ja etsivätoimisto. Eli monia samoja aineksia kuin omassa kässärissäni on. Mutta Vaiston varassa, on tietysti aivan erilainen tarina kuin se, joka omassa kirjassani olisi. Onkin mahtavaa ja inspiroivaa huomata, miten monella tavalla ihmissuhteista ja elämän vaikeuksista voi kertoa samalla, kun ratkaistaan monimutkaista rikosvyyhtiä.
Merita Koiviston kirja Joka tuulta rakastaa kannattaa myös lukea tai kuunnella. On kiehtovaa uppoutua tarinaan, joka kerrotaan eri ihmisten näkökulmista. Niinhän tämä elämäkin menee. Me tunnemme ja muistamme asiat hyvin eri tavoin. Eikä mikään tunnemuisto tai näkemys tapahtumista ole kokonaan väärä, se on vain erilainen kuin jollakin toisella. Pikkupojan katoamisesta alkava tarina pistää miettimään omaakin elämää ja ihmissuhteista. Ja se sai minut kiinnostumaan myös muista Koiviston kirjoista.
Leena Lehtolaisen merkitystä suomalaiselle rikoskirjallisuudelle ei kiistä kukaan. Mutta kuten mainittua, suhteeni hänen kirjoihinsa on joskus ollut koetuksella. Ihmekös tuo, kun yhteiseloa on kestänyt jo yli 25 vuotta. Luettuani hänen uusimpansa Valapatto minulle tuli tunne, että olen saanut takaisin vanhan hyvän ystäväni. Valapatto kertoo siitä, miten ihan tavallinen ihminen voi sattumalta joutua osaksi ihan muiden ihmisten kostoretkeä.
Entä mitä aivan tavallinen dekkarilukija näkee blogikirjoituksen kuvassa?Tietenkin haudasta ylös nousseen kengän pohjan. Mitäpä sitä muutakaan luontoretkellä tulee mietittyä kuin mahdollisia rikoksia ja seuraavaa hyvää luettavaa.
Juuri nyt kuuntelen Kristiina Sahan Minäpäivät-kirjaa. Se ei ole dekkari ollenkaan, mutta mainitsen teoksen nyt tässä, koska myös Minäpäivien kanssa kävi niin, että teos ei heti innostanut. Annan kirjalle uuden mahdollisuuden ja uskon, että Pirjo Heikkilän lukemana se on kyllä viihdyttävä.
Lukuiloa, mukavia kuunteluhetkiä ja tietenkin jännitystä toivotellen
Pulina Elli
Kiepauta nimimerkki toisinpäin niin löydät helposti myös kotisivuni elinapulli.fi ja pari lasten dekkaria.
Viimeisimmät kommentit