Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen käynyt useita keskusteluja alle kolmevuotiaiden liikuntakasvatuksesta ja pedagogiikan sisällöstä silloin, kun kyseessä ovat ne kaikkein pienimmät ja tärkeimmät. Tässä lyhyt muunnelma eräästä juttelusta:
– Pedagoginen ajattelu on kaiken A ja O, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?
– Musta tuntuu, että osa porukasta ajattelee liian monimutkaisesti?
– Mitä tarkoitat?
– Tavallaan ei luoteta siihen, että vaikkapa pallojen heittäminen ilmaan, on ihan oikeaa pedagogista toimintaa, jos siinä on ajatus taustalla.
– Selitä tarkemmin.
– Jos mä tiedän, että mun ryhmässä olevat lapset rakastavat palloja ja tarvitsevat aktiviteetteja oppiakseen kävelyn ja juoksun perusliikkeen niin mä heitän ämpärillisen palloja saliin ja lapset juoksuttavat niitä mulle takaisin. Mä teen sen tosi monta kertaa peräkkäin ja eläydyn siihen ihan täysillä itsekin. Ei siinä mitään sääntöleikkejä tarvita.
– Sekö riittää?
– Joskus joo, mutta ehkä mä vastaan näin: Ei yksittäisenä temppuna, vaan suunniteltuna kokonaisuutena. Mä jatkan samaa, mutta laitan saliin esimerkiksi hyppynaruja ja muita matalia esteitä ja sanon, että niiden päälle ei saa astua. Yksi uusi sääntö ja homma jatkuu.
– Mitä seuraavaksi?
– Myöhemmin erilaisia, eri kokoisia ja eri painoisia palloja. Näytän miten palloja vieritetään ja heitetään. Kymmeniä kertoja pystyy kehittelemään muunnelmia tällaisella pallot ilmaan –periaatteella. Lasten tulee siinä samalla opeteltua tilan hahmottamista, kehon hallintaa ja yhdessä tekemistä.
– Paljonko niitä palloja tarvitaan?
– Kymmeniä. Jokaisella pitää olla oma pallo, jota voi heitelllä. Korkeintaan niin, että taapero ottaa kiinni aikuisen vierittämän tai ihan läheltä heittämän pehmeän pallon. Pointti on just siinä, että pitää osata miettiä, mitkä ovat oikeanlaisia etappeja taidon oppimisessa.
Varhaiskasvatustyö on koko ajan sen miettimistä, mitä lasten kanssa kannattaisi tehdä: mitä, miten ja miksi. Erityisesti miksi kysymys on tärkeä, sillä sen myötä vastaus yleensä löytyy.
Alle kolmevuotiaiden liikuntapedagogiikka on sitä, että heitä autetaan oppimaan ainakin kävelemistä, juoksemista, kiipeämistä, alas kapuamista, tavaroiden kantamista, välineiden käsittelyä ja hyppäämistä. Tästä kirjoitin keväälläkin. Esimerkiksi tasahyppy on pienelle ihmiselle aika hankala, koska hän ei ole vielä ehtinyt tekemään tarvittavia määriä toistoja.
Oman kehon tarkoituksenmukainen käyttäminen ja liikkeiden oppiminen edellyttävät kymmeniä tuhansia toistoja. Siksi onkin ihanaa, että pienet lapset ovat niin sinnikkäitä ja nousevat aina vaan uudelleen ylös, kun he kaatuvat tai kompastuvat.
Ja siksi varhaiskasvattajien kuuluu tehdä ja toistaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan: leikkejä hieman muunnellen ja pallot ilmaan heittäen. Myös tuttuja liikkumaan houkuttelevia loruja voi muunnella monella tapaa. Esimerkiksi Kukkuluuruu -kirjasta lainattu vauvaloru (alla) sopii oikein hyvin varhaiskasvatusryhmän palloleikkeihin hieman muokattuna:
Vikkelät varpaat, vikkelät sormet,
hauskan pulskea massu.
Iloiset kasvot, venyvät kyljet,
oletkos tahmatassu?
Ota pallo pom, pom, pom,
pallo kaverisi on!
Alkuperäinen menee näin:
Vauvan varpaat, vauvan sormet,
vauvan pullea massu.
Vauvan kasvot, vauvan kyljet,
vauvani tahmatassu
ottaa pallon pom, pom, pom,
pallo kaverimme on.
Elina Pulli
Iloisia hetkiä toivotellen Pulina Elli.
Katso myös muita juttujani osoitteesta elinapulli.fi ja laita Pulina Ellin –facesivu seurantaan.
Kuva: Karoliina Pertamo, runokirjassa Kukkuluuruu. Sitä saa myös kirjastoista.
Viimeisimmät kommentit