Minä olen niitä, jotka saivat kuulla Peppi Pitkätossusta vasta, kun oppivat itse lukemaan. Tai ehkä kuulin hänestä päiväkodissa. Kansakouluikäisenä ahmin Tiina-kirjoja, Viisikkoja ja Salaisuuksien saaria, mutta ei minulle kotona luettu. Tarinoita kuulin sitäkin enemmän. Mummoni lorutteli ja kertoi kaskuja leipomisen ja mehunkeiton lomassa. Samalla opin myös kirjoittamaan, kun sain luvan pistellä kirjaimia mehupullon etikettiin. Ei haitannut, vaikka niistä ei vielä muodostunut sanaa – nähtiin kyllä, mikä oli minun mehupulloni.

Minusta tuli lukija, kaikista sisaruksistani ei. Yksi lukee tietokirjoja, mutta kaunokirjallisuuteen meistä neljästä hurahti vain kaksi, vaikka molemmat vanhemmat antoivat lukemisen mallin.

Omille lapsilleni olen lukenut melkein joka päivä ääneen siihen saakka, kun olivat noin kymppivuotiaita. Potterit taisivat olla viimeisiä. Kolmesta lapsestani kukaan ei ole kirjaihminen, mutta tarinoista he tykkäävät: leffoista, elämänkerroista ja äänikirjoista.

Äänikirjoihin tutustuin siinä vaiheessa, kun oma aikuinen lapseni kertoi löytäneensä kirjat udelleen. Lukemiseen liittyvä vaikeus ei enää haitannut, kun saattoi uppoutua tarinaan kuuntelemalla. Hän intoili romaaneista ja tietokirjoista, joita minunkin pitäisi kuunnella. Minähän kuuntelin ja myös kirjoitin.

Haluan uskoa, että äänikirja ei estä lapsia oppimasta lukemaan vaan voi toimia jopa toisinpäin. Parhaimmillaan äänikirja houkuttelee tarinoiden pariin niin, että myös itse luettavat kirjat rupeavat kiinnostamaan. Niitäkin, joille läksynä luettu teos olisi ollut pakkopullaa.

Mitä olet mieltä: voiko lapsi oppia lukijaksi sillä tavalla, että hän lapsena kuuntelee äänikirjoja vai vain siten, että hänen vanhempansa antavat mallin ääneen lukemisesta? Kokemukseni perusteella en pysty asiaan vastaamaan, sillä omien lasteni suhteen olen toiminut juuri niin kuin tutkijoitten mukaan pitäisi: on luettu ääneen, on luettu itse, on käyty kirjastossa ja ostettu kirjoja. Silti aivan fiksut aikuiset lapseni eivät ole perinteisen kirjakirjan suurkuluttajia. Pitäisikö olla huolissaan? En ole.

Äänikirjan kuunteleminen on tietenkin aivan toisenlainen kokemus kuin kirjan lukeminen. Mutta tarinaan uppoutumista se on. Ja se on minusta tärkeää. Tarina on tärkein. Kyky eläytyä, oppia ymmärtämään toisenlaisia näkemyksiä ja elämänkokemuksia sekä tutustua myös muihin kuin omassa facekuplassa kuultuihin juttuihin, ovat merkityksellisiä asioita. Minun mielestäni kirjallisuuden tärkein tehtävä on synnyttää hyviä kysymyksiä ja uusia ajatuksia lukijansa/kuulijansa päässä. Siihen äänikirja kykenee yhtä hyvin kuin paperiin painettu teksti.

Vaihtelu virkistää. Tykkään edelleen lukea kirjoja, mutta äänikirjojen ansiosta saan kokea enemmän tarinoita, kuin ilman niitä olisi mahdollista. Kuuntelen äänikirjoja ajaessani autoa (en enää ikinä suostu työmatkoillani kuuntelemaan typeriä aamuohjelmia ärsyttävine mainoksineen). Kuuntelen äänikirjoja usein myös siivotessani tai laittaessani jotain helppoa ruokaa, sellaista, jota tehdessä ei tarvitse ajatella. Toisinaan otan kirjan kuulokkeissa mukaani myös kävelylle – en tietenkään silloin, kun on jotain erityistä pohdittavaa. En myöskään yritä multitaskata siten, että kuvittelisin voivani nauttia luonnosta kuulokkeet korvilla. Mutta yhtä kaikki: enää en äänikirjoistani luovu. Maksan mielelläni siitä, että kokonainen kirjasto on aina taskussani.

Minun mielestäni äänikirja on mitä suurimmassa määrin kirja, mutta on yksi paikka ja aika, johon äänikirja ei mielestäni sovi. Se on hetki, jolloin tekee mieli käpertyä viltin alle lukemaan. Silloin käsissä täytyy olla jotain, jota lehteillä. Tai edes e-kirja, jota voi skrollata.

Kirjailijana koen, että äänikirjan kirjoittaminen ei juurikaan eroa kirjakirjan kirjoittamisesta. Paitsi tietysti siinä suhteessa, että tiettyyn formaattiin kirjoitettaessa on enemmän reunaehtoja. Storytel Original -sarjaan kirjoittaessani tykkään siitä, että merkkimäärä on melko tarkkaan rajattu ja jopa tarinan kaarella on omanlainen, TV-sarjoista tuttu rytmi. Se sopii minulle.

Kirjoitus- ja pelihommissani olen ollut tekemisissä lukuisten erilaisten kuvittajien kanssa. He ovat täydentäneet tekstejäni tavalla, johon pelkät kirjaimet eivät koskaan riittäisi. Joskus kuvittaja on halunnut ja saanut hyvinkin tarkkoja ohjeita ja toisinaan kuvittajan työ on ollut oma itsenäinen taideteoiksensa, johon minulla ei ole ollut mitään sanomista. Mutta kääks! mitä sitten, kun joku ”kuvittaa” tekstini omalla äänellään?

Mitä mielikuvia siitä syntyy? Vaikuttaako lukijan tapa painottaa sanoja siihen kokemukseen, jonka kirjoittamani tarina tarjoaa? Totta kai vaikuttaa. Olenhan itsekin joskus jättänyt kirjan kuuntelematta siksi, että lukijan ääni ei ole miellyttänyt.

Viime syksynä, kun kirjoittamastani lastenromaanista tehtiin suoraan äänikirja, oli jännittävää olla mukana valitsemassa lukijaa. Kuka sopisi alakouluikäisen minäkertojan ääneksi? No tietenkin ääninäyttelijä Paavo Kerosuo. Hänellä on niin ilmeikäs tapa lukea, että ei epäilystäkään, onko äänikirja kirja.

Jos tahdot kokeilla äänikirjaa kuukauden ajan maksutta, se on mahdollista tästä linkistä tai alla näkyvässä osoitteessa. Toki tämäkin yllyke sisältää ajatuksen, että saatat jäädä koukkuun. Kuukauden jälkeen palvelu muuttuu maksulliseksi, ellet keskeytä sitä. Osoite: storytel.com/fi/fi/luekutenhaluat

Halutessasi voit lukea myös muita juttujani kotisivujeni elinapulli.fi kautta tai seuraamalla Pulina Elli -facesivua. Twitteristäkin Pulina Elli löytyy. Jos olet tekemisissä lasten kanssa, etsi blogikirjoitukisista kohta Lupa liikkua. Jos olet Pulina Ellin tapaan vaihdevuosi-iässä, saatat tykätä teemasta Vauhdikkaat vaihdevuodet, paljastuksia naisen elämästä.