Aikamoista, ajattelin kun katselin sukulaistytön bodauskuvia Instagramissa. Hetken selailtuani muistin täysin unohtuneen asian. Jumankauta! Tuota samaahan minä tein ollessani nuori, vaikka viimeaikoina hiki on tullut lähinnä kuumista aalloista.
Kasarilla Kisahallin punttinurkassa ei juurikaan käynyt naisia, vaikka Kike Elomaa oli jo kova nimi. Ärjyt äijät eivät aluksi tykänneet, kun vuoroa odotettuani vaadin saada nostella melkein pelkkää tankoa. Heidän mielestään aikaa meni hukkaan, koska kaikki muut penkkipunnersivat jättikokoisia rautakiekkoja valtavilla haubereillaan.
Kisakunnossa en ollut, mutta työkaverin kundikaveri saattoi sanoa (sanoi!), että kyllä tuosta Ellusta näkee, että se treenaa. Ihan parasta oli kovan harjoituksen jälkeinen raukea olo ja hieman kivistävät lihakset. Tiesi tehneensä.
Mutta nyt homma menee vähän toisin – tyyliin tumput tissiliiveihin ja rasat rintsikoihin. Sain nimittäin kuntovanteen joululahjaksi. Innostuin niin, että minun oli laitettava lapaset rintojeni suojaksi voidakseni jatkaa kuntokuuria.
Eräs tuttavani kysyi, miten ihmeessä onnistuin heilauttamaan vanteen bosakorkealle, vaikka painovoima vetää sitä koko ajan alaspäin. Ei aavistustakaan. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys, että rintani roikkuisivat vyötäröllä, ei toki. Onhan minulla hyvät liivit ja olenhan sentään ollut rintaleikkauksessa.
Lantion pyörittely kyllä onnistuu, mutta kyykistyminen – siitä kuuluu ihan kumma ääni, aivan hitonmoinen rahina. Polven soundi on sama kuin kengän alle jäävällä soralla. Se motivoi pitämään vanteen vyötäröllä mahdollisimman pitkään. Jopa niin, että rupesin kokeilemaan miten kävellen keinahtelu onnistuu vanteen kanssa. Siinä helisi ikkunalasi.
Onnistuin tosiaan ruhjomaan tissini kipeäksi ja koko vasemman kyljen aivan mustelmille. Lymfaödeemalla ja arvilla saattaa olla osuutta reaktion voimakkuuteen. Mutta ihan verenvuototaudista ei sentään ole kysymys, vaikka aviomieheni ehti sitä hetken epäillä, kun jätin ihan läpällä kertomatta, mitä olin touhunnut.
Vähän harmittaa, mutta case kuntovanne on minun osaltani ainakin hetkellisesti ohi. En enää uskalla ryhtyä vemputtamaan vannetta ennen kuin olen kysynyt neuvoa lymfaterapeutiltani.
Mutta teille muille toivotan sinnikkyyttä tai lempeyttä sen mukaan, mikä itsellenne on tärkeää. Nuoruutta ei enää takaisin saa, mutta uuma on ihan lähellä – siellä lämpimän ja pehmeän peitossa. Eikös sen oikeastaan voisi jo antaa olla siellä?
Ja teille, jotka ehkä muutaman viikon päästä kyllästytte joko mustelmiin tai yrittämiseen annan vinkin: Lahjoittakaa vanne päiväkotiin. Siellä rinkulan voi laittaa pystyasennossa kiinni kiipeilytelineeseen tai hiekkakentälle juoksuleikin kotipesäksi. Aika painava se toki on, mutta varhaiskasvattajat ovat tarkkaa porukkaa, he osaavat huomioida sen.
Olen jo onnistunut tappamaan tuon kuvassa olevan jouluruusun, mutta liikkumisintoa ei murhaa mikään. Taas tänään sain tuttavaltani uuden liikuntahaasteen: 200 x vähintään tunti tänä vuonna. Piece of cake sanon minä, vaikka kehonrakentajaksi minusta ei enää ole. Tädit, mimmit, mummot ja muijat jaksavat heilua muutenkin kuin vanteen sisällä.
Mukavaa liikuntavuotta kuumilla aalloilla tai ilman!
Terveisin Pulina Elli
Seuraa Pulina Elli -facea ja keikauta nimi toisinpäin niin löydät helposti myös elinapulli-kotisivut.
Viimeisimmät kommentit